Kirjoitus on julkistu ensimmäisen kerran 26.12.2016 Pyhävaatteen vanhassa blogissa.
Kolme vuotta sitten tein Facebookissa uudenvuodenlupauksen. Lupauksen tekeminen oli oikeastaan vitsi. Päätin luvata jotain sellaista, josta kiinnipitäminen olisi niin helppoa, ettei minun tarvitsisi tehdä lupaukseni pitämiseksi yhtään mitään. Niinpä lupasin olla eroamatta kirkosta tulevan vuoden aikana. Päätös tuntui naurettavan helpolta, olinhan ollut kirkon jäsen yli neljäkymmentä vuotta.
Tekemäni uudenvuodenlupauksen aikoihin huomasin ystävieni kiinnostuvan yhä enemmän kristinuskon ulkopuolisista mystisistä perinteistä. Facebookista luin, miten muutamat heistä matkustivat toiselle puolelle maailmaa joogaamaan, ja mietin, mitä sellaista näillä perinteillä on tarjottavana, jota kristinuskolla ei ole. Kristinuskoa käsitteleviä kirjoja lukemalla havahduin siihen, että myös omalla uskontraditiollani on syvä mystinen perinteensä, joka ei kalpene joogan eikä mantran rinnalla. Havaintoni innoittamana ryhdyin etsimään lisätietoa kristillisestä mystiikasta ja kirkosta. Vuoden aikana kävin messussa joka sunnuntai – jos en omassa seurakunnassani, niin sitten muualla.
Vuoden aikana käsitykseni kristinuskosta kehittyi, mutta myös murtui. Kirjojen kautta havahduin siihen, että akateemisessa maailmassa Jeesuksesta ja Raamatusta kerrottiin toisenlaista tarinaa kuin kotikirkkoni saarnoissa. Eikä sitä tarinaa voinut ohittaa olankohautuksella.
Rukousnauhat tulivat elämääni tässä murrosvaiheessa. Tutkiessani kristillisen mystiikan muotoja löysin keskiaikaisen luostarilaitoksen, jossa rukousnauhoja käytettiin rukoilemisen tukena. Rukousnauhat ovat erittäin yleisiä monen eri uskonnon piirissä. Kristilliset rukousnauhat saivat virallisen siunauksen paavi Leo X:ltä vasta vuonna 1520. Luterilaisessa maailmassa kyseinen paavi muistetaan ehkä rukousnauhoja paremmin aikalaisestaan Martti Lutherista, jonka kanssa Leolla meni sukset pahasti ristiin.
Ensimmäisen oman rukousnauhani tilasin Yhdysvalloista. Postipakettina saapunut nauha oli malliltaan anglikaaninen, ts. protestanttisesta perinteestä ammentava. Koska en tiennyt, miten nauhalla tulisi rukoilla, päätin luoda itselleni luterilaisesta liturgiasta ammentaen rukousnauhakaavan. Tätä kaavaa toteutan tänäkin päivänä ja sen ohjeet löytyvät Pyhävaatteen kotisivuilta.
Jos joku olisi silloin sanonut minulle, että suunnittelen vielä jonain päivänä omia rukousnauhoja ja että niistä olisivat kiinnostuneita muutkin kuin minä, olisin pitänyt ajatusta pähkähulluna. Näin kuitenkin kävi. Kun Pyhävaate-osuuskunta pyysi saada nauhat myytäväkseen, en osannut odottaa sellaista kiinnostusta kuin mitä joulun alla olemme kokeneet.
Tänä vuonna teen taas yhden mitättömältä tuntuvan lupauksen. Lupaan antaa rukousnauhojen kuljettaa minua tulevanakin vuonna Kristuksen kasvojen äärelle. Tällä kertaa tiedän jotain mitä kolme vuotta sitten ei vielä tiennyt. Nimittäin sen, että mitättömätkin lupaukset voivat kantaa yllättävää hedelmää, kun ihminen vilpittömästi sitoutuu lupaukseensa.
Tiina Kristoffersson
Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentin.