Paaston alkaessa helmikuussa tein paastolupauksen: panostaisin intensiivisemmin ja
suuremmalla antaumuksella rukoukseen. Lupaus tuntui jotenkin ylevältä. Mieleni kulmassa
kuvittelin kai jonkinlaisia leppoisia hetkiä, joiden seurauksena kokisin ihmisenä kasvavaa
keskiluokkaista keveyttä ja hartautta. Kuinka ollakaan, elämä tuli väliin ja katapulttasi minut
sellaisille kierroksille, että on ollut täysi työ pitää rukoushelmistä kiinni. Koronakriisin myötä
löysin itseni tilanteesta, jossa jouduin kollegoitteni kanssa sulkemaan työpaikkamme,
teatterin. Emme pelkästään me, vaan koko maailmanlaajuinen taitelijayhteisö olemme
ajautuneet syvän epätietoisuuden tilaan tulevaisuudestamme.
Tämän kaiken keskellä en ole onnistunut paastolupauksessani. Tuntuu kuin kaikki ne
elementit, joista rukoukseni ovat koostuneet, ovat kuivuneet kasaan. Syvimmän huolen
keskellä mietin, että ollapa sellainen ihminen, jolla on niin vahva usko tai luottamus, että sen
varassa voi pelottomasti mennä uuteen päivään, tehdä parhaansa asioiden edistämiseksi ja
jättää korkeamman käteen kaikki sellaiset huolet, joihin ei itse kuitenkaan voi vaikuttaa juuri
nyt. Olisipa ihanaa olla sellainen ihminen!
Tätä pohtiessani havahduin siihen, että minähän voin olla sellainen ihminen. Että minähän
voin jättää huoleni korkeamman käteen, sillä siihen luottamukseen minut on kasvatettu. Ja
vaikka minun uskoni ei kovin ihmeellinen koskaan ole ollut, niin silti minä saan olla sellainen
ihminen!
Vanhojen Facebook-muistojeni joukosta löysin lehtileikkeen vuodelta 2017, jonka olen
leikannut talteen ja kuvannut. (Liekö Kirkko ja kaupunki -lehdestä?) Siinä esseisti Antti Nylén
toteaa: ”Jumaluus ei ole kiinni uskosta, joten usko saa vaikka kuolla pois. Tämä on osittain
katolista ajattelua, ettei haittaa, jos et ole kovin uskovainen ja ei ole tunnetta sydämessä, että
Jeesus on siellä. Itsestänikään ei aina tunnu, että Jeesus on sydämessä, koska hetkittäin
vituttaa ja ahdistaa kaikki, ja silloin vihaa jopa Jeesusta, että mitä siellä saatana roikut.”
Yhtäkkiä, kaiken syvän huolen keskellä, minua rupesi naurattamaan tuo Antti Nylénin ajatus.
Naurattamaan sellaisella lempeän vapauttavalla tavalla. Jumala ei totisesti tarvitse meidän
lupauksiamme, eikä hänen rakkautensa määrä, kasva eikä pienene meidän lupaustemme ja
lupauksista lipsumisten mukaan.
Minä en ole pystynyt pitämään lupaustani, mutta Jumalan lupaus pitää. ”Minä jätän teille
rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat,
älkää vaipuko epätoivoon.”
Tiina Kristoffersson, 29.3.2020
Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentin.