Pirstoutuneet paastolupaukset

Paaston alkaessa helmikuussa tein paastolupauksen: panostaisin intensiivisemmin ja

suuremmalla antaumuksella rukoukseen. Lupaus tuntui jotenkin ylevältä. Mieleni kulmassa

kuvittelin kai jonkinlaisia leppoisia hetkiä, joiden seurauksena kokisin ihmisenä kasvavaa

keskiluokkaista keveyttä ja hartautta. Kuinka ollakaan, elämä tuli väliin ja katapulttasi minut

sellaisille kierroksille, että on ollut täysi työ pitää rukoushelmistä kiinni. Koronakriisin myötä

löysin itseni tilanteesta, jossa jouduin kollegoitteni kanssa sulkemaan työpaikkamme,

teatterin. Emme pelkästään me, vaan koko maailmanlaajuinen taitelijayhteisö olemme

ajautuneet syvän epätietoisuuden tilaan tulevaisuudestamme.

Tämän kaiken keskellä en ole onnistunut paastolupauksessani. Tuntuu kuin kaikki ne

elementit, joista rukoukseni ovat koostuneet, ovat kuivuneet kasaan. Syvimmän huolen

keskellä mietin, että ollapa sellainen ihminen, jolla on niin vahva usko tai luottamus, että sen

varassa voi pelottomasti mennä uuteen päivään, tehdä parhaansa asioiden edistämiseksi ja

jättää korkeamman käteen kaikki sellaiset huolet, joihin ei itse kuitenkaan voi vaikuttaa juuri

nyt. Olisipa ihanaa olla sellainen ihminen!

Tätä pohtiessani havahduin siihen, että minähän voin olla sellainen ihminen. Että minähän

voin jättää huoleni korkeamman käteen, sillä siihen luottamukseen minut on kasvatettu. Ja

vaikka minun uskoni ei kovin ihmeellinen koskaan ole ollut, niin silti minä saan olla sellainen

ihminen!

Vanhojen Facebook-muistojeni joukosta löysin lehtileikkeen vuodelta 2017, jonka olen

leikannut talteen ja kuvannut. (Liekö Kirkko ja kaupunki -lehdestä?) Siinä esseisti Antti Nylén

toteaa: ”Jumaluus ei ole kiinni uskosta, joten usko saa vaikka kuolla pois. Tämä on osittain

katolista ajattelua, ettei haittaa, jos et ole kovin uskovainen ja ei ole tunnetta sydämessä, että

Jeesus on siellä. Itsestänikään ei aina tunnu, että Jeesus on sydämessä, koska hetkittäin

vituttaa ja ahdistaa kaikki, ja silloin vihaa jopa Jeesusta, että mitä siellä saatana roikut.”

Yhtäkkiä, kaiken syvän huolen keskellä, minua rupesi naurattamaan tuo Antti Nylénin ajatus.

Naurattamaan sellaisella lempeän vapauttavalla tavalla. Jumala ei totisesti tarvitse meidän

lupauksiamme, eikä hänen rakkautensa määrä, kasva eikä pienene meidän lupaustemme ja

lupauksista lipsumisten mukaan.

Minä en ole pystynyt pitämään lupaustani, mutta Jumalan lupaus pitää. ”Minä jätän teille

rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat,

älkää vaipuko epätoivoon.”

Tiina Kristoffersson, 29.3.2020